Elämme vuodenkierrossa aikaa, jolloin melkein kaikissa suomalaisperheissä ensi yönä tai viimeistään seuraavana yönä laitetaan kaupasta ostettu joulukinkku paistumaan sähköuuniin.

 

 

Joulukinkun paistaminen tuo kotiin todellisen jouluntunnun, sillä se aromi, joka kinkunpaistosta keittiöön leviää, on aitoa joulua!

 

 

Ennen maalla joulukinkun valmistaminen vaati puolen vuoden verran työtä.

 

 

Joulukinkun valmistaminen meillä alkoi, kun Aamulehden tai Hämeenkyrön Sanomien ilmoituksesta joskus kesällä nähtiin, että porsaskauppias oli liikkeellä Viljakkalassa.

 

 

Porsaskaupoille mentiin maantienvarteen odottamaan, että porsaskauppiaan auto saapui aikataulun mukaisesti ilmoituksessa ilmoitettuun paikkaan.

 

 

Porsas kuljetettiin polkupyörän tarakalla tai maitokärryillä puulaatikossa kotiin ja sen ”kotiuttaminen” alkoi.

 

 

Aluksi se sai olla navetassa omassa karsinassaan, mutta kesän edetessä jo hieman varttuneelle porsaalle tehtiin aitaus vaikkapa vilja-aitan tai navetan taakse. Oli huolehdittava, että siaksi varttuva porsas pääsi sateensuojaan ja sateensuoja toimi helteisinä päivinä myös auringonsuojana.

 

 

Oli luonnollista, että possulla oli nimi – usein possun nimi oli ”Nasu”.

 

 

1950-luvulla kasvatetun ”kotipossun” ruokinta oli tyystin toista kuin nykyään nykyaikaisissa lihasikaloissa.

 

 

Vihreän ruohon kyyditseminen possuaitaukseen oli perheen lasten huolena. Kasvimaiden perkaamisessa poistettu pihatähtimö eli vesiheinä oli possun suurinta herkkua.

 

 

Valkuaistiivisteitä ei 1950-luvulla ollut oikeastaan edes saatavilla ja ainakin niiden hankkiminen oli niin kallista, että niitä ei talon yhdelle possulle hankittu.

 

 

Myös viljaa pidettiin niin arvokkaana, että sitä ei kotipossulle annettu.

 

 

Peruna ja ruuantähteet olivat aitauksessa röhkivän sian pääasiallisin ravinto. Niitä molempia sitten annettiinkin Nasulle suurella hartaudella!

 

 

Valkuaisköyhä ja myös energian osalta vajavainen ruokinta merkitsivät, että sialle kehittyi enemmän silavaa kuin punaista lihaa, mutta se ei sen ajan ravintonäkemyksiä haitannut.

 

 

Syksyn edetessä sika pääsi taas omaan karsinaansa navettaan ja siellä se eleli lehmien, lampaiden ja vasikoiden kanssa sulassa sovussa, mutta toki omassa karsinassaan.

 

 

Marraskuun maisemissa koitti aika, jolloin sikapossun teurastaminen tuli ajankohtaiseksi.

 

 

Kylillä oli miehiä, jotka kulkivat eri taloissa teurastamassa sikoja ja lampaita – harvemmin mulleja.

 

 

Lampaat tainnutettiin kirveen hamaralla, mutta siat kohtasivat tiensä pään pistoolin laukauksella.

 

 

Muistan kerran, kun meillä oli sianteurastuspäivä ja tuttu naapuri tuli hoitamaan hommaa. Olin pikkupoika ja en tohtinut mennä navettaan, mutta kuulin kun ensimmäisen laukauksen jälkeen sika vaan paransi juoksuaan karsinassa – luoti oli vain hipaissut sikaa.

 

 

No, toinen laukaus osui ja sikapossu pötkähti pitkälleen.

 

 

Veri otettiin luonnollisesti talteen ja käytettiin veriplättyjen valmistukseen.

 

 

Sian teurastuspäivään oli valmistauduttu monella tapaa ja eräs oleellinen osa valmistautumisessa oli karjakeittiön ja myös saunan muuripadoissa tapahtunut veden lämmittäminen kiehuvan kuumaksi.

 

 

Kiehuvan kuumaa vettä tarvittiin sian kalttaamiseen eli siihen kun teräväreunaisella teräskuupalla puhdistettiin sianruho karvoista.

 

 

Kaltattu sianruho nostettiin kinnereihin kiinnitettyjen köysien avulla kinnerpuuhun ja teurastaja pystyi aloittamaan sisäelinten poistamisen.

 

 

Sianruhon puolikkaat saivat jäädä roikkumaan kinnerpuihin, sillä ilmat olivat sianteurastuksen aikoihin jo kylmenneet, jotta näin voitiin tehdä.

 

 

Sian sisäelimet käytettiin tehokkaasti hyväksi ja ne osat jotka eivät kelvanneet ruuaksi, niistä tehtiin saippuaa.

 

 

 

************

 

 

Kotitarveteurastuksen omakohtaisesti muistavien joukko alkaa harventumaan ja sen vuoksi kirjoitinkin viljakkalalaisesta sianteurastuksesta tämän jutun.

 

 

-Esko Erkkilä-