Eilen oli maaliskuun ensimmäinen sunnuntai ja se on perinteisesti ollut Pirkan Hiihdon –päivä, vaan eipä nyt ollut, sillä lunta ei kertakaikkiaan ollut.

 

Pirkan Hiihto on laturetki, joka hiihdetään Kankaanpään Niinisalosta Ylöjärvelle Teivon raviradalle. Pirkan Hiihdon pituus on 90 kilometriä.

 

Kaikille Viljakkalassa syntyneille on ollut kunnia-asia, että Pirkan Hiihto pitää ainakin kerran elämässä hiihtää ja niin olen myös minä tehnyt.

 

Mitalivitriinissäni on seitsemän Pirkan Hiihdon mitalia ja olen tuon matkan taivaltanut harvakseltaan, sillä aloitin jo 1960-luvun lopulla ja viimeisen Pirkan Hiihtoni hiihdin 2000-luvun lopulla.

 

Ainakin kaksi ensimmäistä Pirkkaani hiihdin perinteisillä puusuksilla ja vasta 1970-luvulla siirryin nykyaikaisiin suksiin.

 

Pirkan Hiihdon ”puolimatkan krouvi” on 52 kilometrin hiihdon jälkeen Kyröskoskella ja vasta sen jälkeen alkaa todellinen hiihtäminen.

 

Ensimmäisellä kerralla sippasin Kyröskoskella ja ukkoa lappasi ohitseni roppakaupalla. Otin seuraavalla kerralla opikseni ja vain hiihtelin Kyröskoskella saakka ja sitten aloin hiihtämään. Ohitin Kyröskosken ja Teivon välillä varmaan parisensataa hiihtäjää ja kukaan ei hiihtänyt sillä matkalla ohitseni – oli hienoa hiihtää tuolloin!

 

Taisi olla vuoden 1970-hiihdossa, kun ensimmäisen kerran sain kokea sen, että naishiihtäjä jätti minut kuin ”nalli kalliolle”! Se oli silloin kova kokemus, mutta tuo kokemus oli sen jälkeen arkipäivää kaikissa pitkänmatkan hiihdoissa joihin osallistuin!

 

Pakko se oli hyväksyä!

 

 

-Esko Erkkilä-