Suomi liittyi kansanäänestyksen tuloksena Euroopan Unioniin 1.1.1995.

 

 

Euroopan Unioniin liittyminen mullisti monta asiaa ja eräs mullistuksen kohteista oli viljakauppa.

 

 

Sain liittyä suomalaisten viljakauppiaiden joukkoon tuolloin, kun aloin vastata Rehuraisio Oy:n rehuviljahankinnasta.  Toimin Raision Maatalousryhmässä ja se antoi minulle mainion näköalapaikan myös maamme leipäviljan ja öljykasvinsiementen kaupan seuraamiseen.

 

 

Työtehtäväni oli hankkia rehuviljaa raaka-aineeksi rehuseosten tuotantoon.

 

 

Maamme viljantuotannosta valtaosa käytetään kotimaisen viljanjalostusteollisuuden raaka-aineena ja suoraan kotieläintiloilla eläinten rehuksi.

 

 

Yllättävää sinänsä, mutta lähes kaikkina vuosina Suomesta menee viljaa vientiin.

 

 

Kotimaisen tarpeen tyydyttäminen ja viljan vientitoiminta ovat tosiasioita Suomessa – samoin myös viljan tuonti on usein tarpeellista.

 

 

Viljanviejiä kutsutaan vilja-alalla ”rantarosvoiksi”, sillä vienti tapahtuu satamavarastojen kautta laivalasteittain.

 

 

Rantarosvoilla ei ole omaa raaka-ainetarvetta vaan ne tekevät bisneksensä ostohinnan ja myyntihinnan väliin jäävällä marginaalilla.

 

 

On luonnollista, että kotimaan markkinoille hankittavan viljan ostohinnalla on suuri merkitys, mutta viljan vientitoiminnassa mahdollisimman alhainen ostohinta eli viljelijälle maksettava tuottajahinta on bisneksessä keskeinen elementti.

 

 

Viljamarkkinoilla viljanviejät eli ”rantarosvot” määräävät tuottajille maksettavan hintatason.

 

Viljan ylituotantotilanteessa viejät puristavat hintatason mahdollisimman alhaalle, jotta heille muodostuisi toiminnasta kannattava bisnes.

 

 

Viejät joutuvat tekemään sitovia kauppoja jo ennen kuin viljasato on laareissa ja jos markkinoille muodostuukin puutostilanne, niin viejät joutuvat hankkimaan tavaraa ”väkisin” ja se nostaa hintatasoa.

 

 

Viljakaupassakin pätee vanha totuus eli…

 

 

…artisti maksaa…

 

 

…ja yleensä artisti on viljanviljelijä!

 

 

 

-Esko Erkkilä-