"Tulee aika toinenkin"
Sunnuntai 3.11.2019 - -Esko Erkkilä-
Aloitin työurani K-ryhmän palveluksessa vuonna 1970, mutta jo samana vuonna joulukuun alussa siirryin Raision Yhtymän palvelukseen, jossa sitten olinkin päivälleen 40 vuotta. Palkkanauhassani luki milloin Oy Vehnä Ab, Raision Tehtaat, Raision Yhtymä tai Rehuraisio Oy, mutta todellisuudessa hoidin koko ajan samoja myynti- tai hankintahommia. Vuonna 1982 sain olla Rouvani kanssa isäntänä Turun Kaupunginteatterissa korruptiotilaisuudessa, kun siellä esitettiin näyttelijä ja rosvopäällikkö Aarne Orjatsalon elämästä kertova teatterikappale. Teatterikappaleen nimi oli ”Tulee aika toinenkin” ja se käsitteli Aarne Orjatsalon värikästä elämää. Näytelmän on kirjoittanut Anja Vammelvuo, joka oli naimisissa Jarno Pennasen kanssa – heidän poikansa Jotaarkka Pennanen ohjasi tuon teatteriesityksen. Anja Vammelvuo on sisällyttänyt hengentuotteeseensa kohtauksen, jossa Aarne Orjatsalo kyyristelee Viljakkalan hautausmaalla punaisten joukoissa, kun Kurun suunnasta Viljakkalaa vapauttamaan hyökänneet Valkoiset tulittavat punaisten asemia. Viljakkalan hautausmaalla on yhä edelleen kolme valurautaristiä, joissa on luotien aiheuttamia vaurioita. Perimätieto kertoo, että luotien aiheuttamat vauriot ovat Valkoisten kuularuiskujen aiheuttamia, mutta toisaalta kerrotaan, että vauriot valurautaristeihin ovat syntyneet, kun punaiset ovat kohdistaneet niihin aseitaan. On niin tai näin, mutta tässä kuvia valurautaristien saamista luodeista:
Anja Vammelvuolla ja puolisollaan Jarno Pennasella oli loma-asunto Viljakkalan Haverissa, jossa myöskin heidän poikansa Jotaarkka Pennanen vietti kesiään, joten kolmikon kytkös Viljakkalaan on ollut todellinen. Aarne Orjatsalo oli naimisissa yhteensä neljä kertaa, mutta sen lisäksi hänellä oli vuonna 1906 suhde myös näyttelijä Ain`Elisabet Pennasen kanssa ja siitä suhteesta syntyi aikoinaan kirjailija Jarno Pennanen; Jotaarkka Pennanen on puolestaan Jarno Pennasen poika.
Mielenkiintoista viljakkalalaistakin historiaa!
Liitän tämän pitkän juttuni loppuun Kirsikka Siikalan Helsingin Sanomissa aikoinaan julkaistun teatteriarvostelun ”Tulee päivä toinenkin” –teatteriesityksestä:
”Koko tämän umpimielisen, vieraantuneen ja säkenöimättömän pitkän teatterisyksyn aikana on saanut etsiä näyttämöiltämme elämänmcrkkiä, että teatteri syttyisi, tarttuisi ja ravistaisi.
Näin kävi Turun Kaupunginteatterissa, kun näytelmä näyttelijä Aarne Orjatsalon kaikkiin suuntiin kytevästä, palavasta elämästä repäisee katsomoa ja esittäjiä erottavan rampin rikki ja rakentaa kiihkeää aatedraamaa. Se on näytelmä, joka impressioissaan sukeltaa läpi suurten maailmanpalojen ja yhden ajassaan väkevästi kiinni olleen suuren taiteilijan luomisen- ja elämisentuskan. Ja samalla se ankkuroituu vahvasti tähän päivään: historiaa keriessään se joka riviltään kuvaa yhä uudelleen ja uudelleen luomisen ehdottomuuden ja kompromissien, antautumisen välistä nuorallatanssia.
Muoto on vaikea, eikä se aina kestäkään. Varsinkin näytelmän alku ja pitkälti koko alkuosa sahaa välillä omaa oksaansa: se ei saa otetta tarinaansa vaan kahlaa laajaa materiaaliaan sieltä ja täältä noppien ja nyppien. Koko esitys alkaa epäintensiivisesti ja hahmottomasti sen sijaan että ensimmäiseksi heitettäisiin tulipallo katsomoon, joku niistä huikeista kohtauksista, joita sittemmin seuraa yhä tihenevässä tempossa.
Mutta kun esitys syttyy, se suorastaan roihahtaa. Se puhuu suoraan ja välikkeettä katsomolle, joka luissaan ja nahoissaan tuntee istuvansa haastettuna ja altavastaajana yhtä aikaa erään teatterihistorian ja historian vaiheen kulisseissa ja katsomossa.
Jos teksti on monimuotoinen kollaasi, on sitä myös itse esitys monine erilaisine teatterityyleineen ja mitään kaihtelemattomine keinoineen. Jotaarkka Pennasen koko ohjaajantyön skaalassa Tulee aika toinenkin on villein, hurjin ja rohkein yhteenveto kaikesta aikaisemmasta ja samalla askel uuteen loputtomaan teatteriseikkailuun.
Orjatsalon nahkoihin on nyt heittäytynyt Hannu Lauri koko persoonallaan. Tulkinnasta näkee, että roolityö on enemmän kuin roolityö: näyttelijä Hannu Lauri on pannut peliin itsensä ollakseen itse se palava soihtu, jona Orjatsaloa kuvataan. Tällainen teatterityö — meillä yhä harvinaisempi — saa katsojan jälleen kerran uskomaan teatterin mahdollisuuksiin. Hannu Laurin ja Jotaarkka Pennasen yhteistyö on tuottanut tinkimätöntä näyttelijäntaidetta, joka tekee oikeutta objektilleen, historian suurelle näyttelijälle.
Hannu Laurin rinnalla roolihenkilö nimeltä Pikkumies eli Juha Muje käy jatkuvaa dialogia Orjatsalon haastajana, kiirastulena ja kriittisenä kyselijänä tai alter egona, joka kulkee matkassa sen joka mutkassa esiin pulpahtaen, ajan yleistä ajattelua argumentoiden tai isäntäänsä hiillostaen. Näiden kahden näyttelijän kontakti toisiinsa on kuin minän ja kolmannen persoonan jakamaton ykseys. Heissä kuvataan näyttelijä, jonka peer- gyntiläinen kamppailu omana itsenä olemisessa ja sen toteuttamisessa on jatkuva, kipeä prosessi.
Ja heidän rinnallaan tietenkin koko laaja Turun kaupunginteatterin näyttelijäkaarti, joka jälleen kerran osoittaa teatteristaan löytyvän ensemblehengen: yhteisen tekemisen voiman ja riemun.
Hetkeäkään epäröimättä voi sanoa, että Tulee aika toinenkin todella viitoittaa tietä teatterin uudelleensyttymiselle, syksyn pitkän hiljaiselon päättymiselle.”
-Esko Erkkilä-
|