Coca-Cola on ollut Suomessa vuodesta 1952 alkaen

Sunnuntai 30.12.2018 - -Esko Erkkilä-

Coca-Cola rantautui Suomeen Helsingin Olympialaisten oheistuotteena vuonna 1952.

 

 

Monelle saattaa olla uutta tietoa ja yllätys, että Coca-Colan Suomen valloitus tapahtui kiinteässä yhteistyössä Sotainvalidien Veljesliiton kanssa.

 

 

1950-luvun alussa Suomessa oli 95.000 sodissa vammautunutta sotaveteraania ja vielä silloin he olivat kunniakansalaisia – sotaveteraanien hylkiminen alkoi vasta myöhemmin, kun suomalaiset poliitikot ja myös osa kansasta syyttivät sotaveteraaneja, että ”miksi lähditte sinne”!

 

 

Sotainvalidien Veljesliitto ja Coca-Cola Company sopivat 5.5.1952 yhteistyöstään Helsingin Olympialaisissa.

 

 

Aivan ensimmäiseksi Amsterdamissa toimivan Coca-Cola-yhtiön oli ratkaistava kaikkien tarvittavien materiaalien saatavuus. Hankkeesta tuli koko Eurooppaa koskeva, sillä kylmälaitteet löytyivät Saksasta ja Hollannista, kuorma-autot Ranskasta, mainosmateriaali valmistettiin Oslossa ja Amsterdamissa.

 

 

Normandian maihinnousussa käytetty, rahtilaivaksi muutettu M/S Marvic toi Hollannista Helsinkiin 30 000 korillista Coca-Colaa, kuljetusautoja, kylmälaitteita, pullonavaajia, mainosmateriaalia sekä myös Hollannin purjehdusjoukkueen kilpaveneet.

 

 

Laiva rantautui Helsinkiin 1.7.1952 ja kisat alkoivat 19.7.1952.

 

 

Mainittakoon, että Coca-Colan yhteistyö Olympialiikkeen kanssa oli alkanut jo vuonna 1928 Amsterdamin Olympialaisissa ja se jatkuu yhä.

 

 

Lähdeaineistona tähän kirjoitukseeni olen käyttänyt vuosien aikana kertyneitä omia muistikuviani ja netin syöväreistä löytämiäni tietoja.

 

 

Ehkä jo lähipäivinä kerron ja analysoin niitä seikkoja, jotka liittyvät nyt ennen Joulua Coca-Colan Suomessa toteuttamaan menekinedistämiskampanjaan, jossa näkyvänä välineenä oli Coca-Cola –rekka!

 

 

 

-Esko Erkkilä-

Niiden sotainvalidien joukko on jo nyt pieni, joille olemme kunniavelkaa

Perjantai 14.12.2018 - -Esko Erkkilä-

Sain toissapäivänä Tampereen kaupungin Vanhusneuvoston jäsenenä kuulla, kun…

 

 

 

 

 

 

Asia on minulle tärkeä, sillä edesmennyt isäni oli sotainvalidi, kun hän haavoittui sotien aikana kahdesti.

 

 

Isäni sotainvaliditeetti oli tasolla 15 – 25 % - en jaksa enää tarkasti muistaa.

 

 

Isäni oli haavoittunut ranteeseen ja toisella kerralla niskaan. Muistan vallan hyvin, kun me penskat saimme tunnustella isän ranteessa ja niskassa ihon alla selvästi tuntuvia ryssän ampumien kranaattien sirpaleita.

 

 

********************

 

 

Sotainvalidien Veljesliiton Tampereen yhdistys ry on perustettu vuonna 1941 eli sillä on nyt ikää 77 –vuotta.

 

 

Yhdistyksen jäseninä on nyt 79 sotainvalidia ja sotainvalidien leskiä yhdistyksessä on nyt n. 300.  Jäsenmäärät alenavat n. 20 % vuodessa, sillä viimeiset iltahuudot harventavat jäsenjoukkoa. 

 

 

Yhdistyksessä sotainvalidien keski-ikä on nyt 95 –vuotta ja puolisoiden keski-ikä on hieman yli 90 –vuotta.  Ennakoidaan, että sotainvalideja on elossa vielä ainakin viisi vuotta ja sotainvalidien puolisoita kymmenkunta vuotta.

 

 

Alussa yhdistyksen jäseninä oli myöskin sotainvalidien vanhempia, mutta on luonnollista, että heitä ei enää ole.

 

 

Muistan, että joskus 1950- ja 1960 –luvuilla sotainvalidit pystyivät ”myymään” invaliditeettinsa siten, että tiettyjen laskelmien avulla pääomitettiin kunkin haitta-aste.  Toimenpide edellytti, että sotainvalidilla oli joku muu tulonlähde ja saattoi olla myös niin, että piti osoittaa kohde, jonka rahoittamiseksi ”myyminen” oli paikallaan.

 

 

Isäni ei koskaan harkinnut haitta-asteensa ”myymistä”. Tapaturmaviraston maksama korvaus ei ollut suuri, mutta hyvinkin tarpeellinen leivänjatke!

*****************

 

Sotainvalidien Tampereen yhdistyksen toimintamuotoja ovat yhteiset tilaisuudet, jalkojenhoidot ja esimerkiksi sotainvalidien kodeissa ikkunanpesut eli hyvin käytännönläheistä toimintaa.

 

 

Kiitokset Sotainvalidien Veljesliitolle ja sen alueellisille yhdistyksille – teette yhä edelleen tärkeää työtä!

 

 

-Esko Erkkilä-

Haverin räjäytykset laittoivat sodankäyneen miehen maastoutumaan!

Sunnuntai 10.6.2018 - -Esko Erkkilä-

Pieni perhekuntakohtainen muistelus Haverin kultakaivoksen toiminnasta:

Vuonna 1915 syntynyt isäni palveli etulinjassa Talvisodan ja Jatkosodan sekä oli sen lisäksi vielä mukana Hersalon joukoissa Lapinsodassa.

Isäni toimi pikakivääriampujana ja hän haavoittui kahdesti siten, että taisi olla 20 %:n sotainvalidi.

Vanhempani avioituivat sodan jälkeen ja alkoivat voimallisesti paneutua kehittämään äitini kotitaloa Välimäkeä.

Sotien jälkeen Haverin kultakaivos Viljakkalassa oli voimissaan ja kaivoksen toiminta vilkasta.

Haverissa suoritettiin joka päivä kallioräjäytyksiä klo 12.00 ja muistan , kun ne kuuluivat hyvin meille saakka. Meiltä on linnuntietä matkaa Haveriin ehkä vajaa 5 kilometriä, mutta kun matkalla on järvenselkää, niin räjäytysäänet kuuluivat meille.

Isäni kertoi miten sodassa vihollisen tykistön ammuntaan suhtauduttiin siten, että vaistomaisesti katsottiin mihin pystyy heittäytymään kranaateilta suojaan.

Saman reaktion Haverin räjäytykset kuulemma aiheuttivat hieman yli 30-vuotiaalla sotajermulla, sillä alussa Haverista kuuluneet räjäytykset merkitsivät, että piti katsoa sopivaa pellonojaa johon heittäytyä kranaateilta suojaan!

Tässäpä tämä muistelus!

-Esko Erkkilä-

Viroon haudattujen suomalaislentäjien muistomerkillä Viron Velisessä

Sunnuntai 5.8.2012 - -Esko Erkkilä-

Poikkesimme taannoisella Baltian matkallamme Viron Velisessä sijaitsevalla suomalaislentäjien muistomerkillä, joka on pystytetty hämeenkyröläisen lentäjä Pentti Antilan sekä hänen Helsingin maalaiskunnasta kotoisin olleen tähystäjänsä Antti Sarion muistolle.

 

Kaksi vuotta sitten samanlaiselta kenraali Pentti Lehtimäen johtamalta matkalta palatessamme poikkesimme samalla paikalla ja kirjoitin silloin näille palstoille näin:

 

 

Puolustusvoimain lentokone sai 16.08.1941 käskyn lähteä levittämään lentolehtisiä Hangossa silloin olleille neuvostojoukoille. Lentokonetta ohjasi Hämeenkyröstä kotoisin oleva Pentti Antila ja tähystäjänä oli Helsingin maalaiskunnasta kotoisin oleva Antti Sairio. Kone starttasi Nummelan lentokentältä Vihdistä.

 

Elokuisen yön aikana lentäjät eksyivät ja joutuivat Viron puolelle. Oletettavasti heidän koneestaan loppui polttoaine ja he joutuivat tekemään hallitsemattoman pakkolaskun Veliseen.

 

Elettiin saksalaisten hyökkäysvaihetta ja neuvostojoukot perääntyivät kohti äiti-Venäjää. Velise oli jo vapautunut neuvostojoukoista, mutta saksalaiset eivät vielä olleet siellä. Alueella piileskelevät metsäveljet eli sissitoimintaa harjoittavat virolaiset näkivät lentokoneen putoamisen. He totesivat, että koneessa olleet olivat kuolleet ja hautasivat heidät lähelle koneen putoamispaikkaa. Metsäveljet polttivat lentokoneen jäännökset, sillä he eivät halunneet niiden joutuvan kummankaan miehittäjän haltuun.

 

Matkanjohtajamme kenraaliluutnantti Pentti Lehtimäki on myöhemmin tavannut yhden paikalla olleista metsäveljistä, mutta sankarivainajien tarkkaa hautapaikkaa ei kyseinen metsäveli pystynyt enää paikantamaan. Myös lentolehtisiä ei valitettavasti ole säilynyt.

 

Lentäjänä toiminut alikersantti Pentti Johannes Antila oli syntynyt Hämeenkyrön Osaralla 12.09.1917 eli hän oli kaatuessaan 24-vuotias. Tähystäjänä toiminut lentomekaanikko Antti Adolf Sairio oli parisen vuotta Antilaa nuorempi.

 

Antila ja Sario ovat ainoat Virossa kaatuneet suomalaiset sankarivainajat. Suomen valtio on pystyttänyt heidän lentokoneensa putoamispaikalle muistomerkin. Kyseessä on yli 4 metriä korkea kivi, joka on työstetty lentokoneen potkurin siipeä muistuttavaan muotoon. Muistokivessä on henkilötietojen lisäksi teksti:

 

Pakkolaskussa Velisessä 16.8.1941 menehtyneiden suomalaisten sotilaslentäjien muistoa kunnioittaen

 

Suomen valtio

 

 

****

 

Kaksi vuotta sitten blogikirjoitukseni ei sisältänyt valokuvia, mutta nyt lisään tähän muutaman kuvan 10.7.2012 tapahtuneesta vierailustamme muistomerkillä.

 

 

Muistomerkki on suomalaista graniittia ja se kuvaa lentokoneen potkuria.

Hyvinhoidettu muistomerkin ympäristö kertoo, että virolaiset arvostavat Viroon haudattuja suomalaislentäjiä. Muistomerkistä huolehtii Märjamaan kunta. Märjamaa on Vihannin ystävyyskunta.

 

 

 

Lentäjien henkilötiedot on kirjattu muistokiveen.

 

 

 

Järjestimme muistomerkillä pienimuotoisen juhlatilaisuuden ja luonnonkukista kerätyn kukkakimpun laskivat muistomerkille Tuomo Linnainmaa (vasemmalla), Tuire Luukkanen ja Jarmo Puntalo.

 

 

 

 

Paavo Poussa (vasemmalla) ja Jarmo Puntalo kunnioittivat lentäjien muistoa sotilaallisella kunnianosoituksella.

 

Myös minä pääsin nuorimman poikani ikuistamana kuvaan lentäjien muistomerkillä.

 

 

Käynti suomalaislentäjien muistomerkillä oli monelle seurueemme jäsenelle tärkeä, sillä useat tuntevat hyvin kaatuneen Pentti Antilan kotitalon sekä ovat tunteneet ja tuntevat edelleen myös hänen lähisukulaisiaan.

 

Olen matkamme jälkeen tehnyt internet-tiedusteluja Pentti Antilan ja Antti Sarion sankarikuolemaan päätyneestä lennosta ja löysin Matti Haran asiasta Sotainvalidi-lehteen vuonna 2007 kirjoittaman mielenkiintoisen artikkelin. Lainaan sen tähän:

 

****

Suomalaislentäjät katosivat - iskikö paniikki?

Kaksi suomalaista sotilaslentäjää katosi 16.8.1941 ja menehtyi pakkolaskussa. Heidän piti lentää Nummelasta Hankoon. Tosiasiassa lensivätkin Viroon ja siellä noin 70 kilometriä Tallinnan eteläpuolelle Märjamaan kunnassa sijaitsevaan Velisen kylään. Virallinen taho väittää, että lentäjät eksyivät.

Uskoni eksymiseen alkoi horjua, kun osallistuin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen 31.7.2007 järjestämään muistotilaisuuden Velisen kylässä, jonne Suomen valtion toimesta on kymmenen vuotta sitten pystytetty muistomerkki.

Muistotilaisuuteen osallistui myös virolainen metsäveli Arseeni Saare (99) tyttärensä Milvi Lõhmuksen kanssa.

Saare oli niiden metsäveljien kanssa, metsäveljien, jotka ensimmäisinä tulivat turmapaikalle. Saare muisteli 66 vuotta sitten sattunutta tapahtumaa kuin eilistä päivää:

”Olin toisten metsäveljien kanssa partioimassa. Kuulimme lähestyvän lentokoneen moottorin äänen. Moottorin ääni oli sen verran voimakas, että kiinnitimme siihen huomiota ja uskoimme sen lentävän lähellä ja hyvin matalalla. Kohta moottorin ääni lakkasi ja kuului voimakas rysähdys. Kiiruhdimme ääntä kohti. Löysimme metsään pudonneen koneen hylyn. Päästyämme koneen luo, totesimme koneen kaksi lentäjää kuolleiksi. Heidän auttamisekseen emme voineet tehdä mitään. Kun koneessa oli Suomen tunnukset, ihmettelimme; millä asioilla Suomen ilmavoimien kansallisuustunnuksilla varustettu kone oli liikkeellä Eestissä? Epätietoisuuttamme lisäsi se, että koneessa oli venäjänkielisiä ja saksankielisiä lentolehtisiä? Meitä ihmetytti, missä mielessä lentolehtiset oli tarkoitettu alueella liikkuville venäläisille ja saksalaisille sotilaille? Meidän oli joka tapauksessa toimittava nopeasti, koska paikalle saattoi tulla missä vaiheessa tahansa toisia etsijöitä. Niinpä päätimme polttaa koneen ja siinä olevat lentolehtiset. Koneen putoamisesta emme ilmoittaneet kenellekään”, Saare muisteli.

”Emme halunneet jättää todistusaineistoa paikalle, koska alueella liikkui jo tähän aikaan saksalaisia ja venäläisiä sotilaita. Lentäjät me hautasimme lähelle koneen putoamispaikkaa”, Saare perusteli koneen välitöntä polttamista.

Saaren muistelu oli vakuuttava. Voiko olla mahdollista, että eksyy näin karkeasti? Antilakin oli jo sen verran kokenut lentäjä, että en usko hänen harhautuneen niin perusteellisesti, mitä virallinen tieto asiasta väittää.

Jotakin olen saanut selville.

Tiedän, että alikersantit Pentti Antila (s.1917) Hämeenkyröstä ja Antti Sairio (s.1919) Helsingin pitäjästä kuuluivat Lentolaivue 6:een, joka oli sijoitettu Nummelan kentälle. Laivueen toiminta-alueena oli 1941 Hangon rintama ja Suomenlahden merialue. Anttila kuului laivueen ohjaajiin ja Sairio lentomekaanikkoihin. Turmalennolla Sairio toimi tähystäjänä.

Seuraavassa sekoitan tosiasiat ja omat kuvitelmani.

16.8.1941 Antila ja Sairio saivat lentotehtävän. Tehtävän suorittamista varten he saivat käyttöönsä hollantilaisvalmisteisen Koolhoven FK.52:n. Se oli kaksitasoinen ja kaksipaikkainen tiedustelukone. Suomella oli näitä koneita kaksi. Talvisodan aikana ruotsalainen kreivi Carl Gustav von Rosen lahjoitti ne ilmavoimille.

Koneen varusteisiin kuului magneettinen kompassi ja kello. Jo näillä kahdella lentosuunnistuksessa käytetyllä perusvälineillä pysyy varmasti Suomen ilmatilassa. Antilallakin oli sen verran lentotunteja takana, että lentäminen Nummelasta Hankoon on pikkujuttu. Säänkin äkillisesti muuttuessa, Antila tuskin lähtisi hoikailemaan etelään, yli Suomenlahden. Itse olisin nopeasti vääntänyt koneen pohjoiseen.

Mikäli kysymyksessä oli todellakin lentäminen Nummelasta Hankoon, tehtävä oli helppo. Nummelan tukikohdasta on sata kilometriä Hankoon. Suunnistustehtävänä lento Nummelasta Hankoon on helppo näkölento-olosuhteissa, koska sinne pääsee rautatien rataa seuraamalla. Kompassiakaan tuskin tarvitsee.

Uskon, että lentotehtävän antajan kanssa he kävivät läpi lentoon liittyvät yksityiskohdat.

He päättivät, että Hankoa on hyvä lähestyä itäpuolelta, riittävän kaukaa ja matalalla. Tällä yllätyksellä vältetään venäläisten vahva ilmatorjunta, eivätkä venäläisten torjuntahävittäjät Täcktomin kentältä ehdi nousta ilmaan ja torjuntaan. Tehtävän suorittamisen jälkeen heidän on palattava takaisin Nummelaan. Mikäli sää yllättäen heikkenee, varalaskupaikkoina voisivat olla Kiikala, Hyvinkää ja Malmi.

Lentoonlähtö tapahtui kello 22. Puolen tunnin kuluttua koneesta ja sen lentäjistä tehtiin Snappertunan ilmavalvonta-asemalla havainto. Se oli viimeinen tieto koneesta ja lentäjistä.

On hyvä muistaa, että tapahtuman kelloaikaan Suomessa ei käytössä ollut ns. kesäaika. Joten elokuussa 1941 ilta oli jo pimeä, kun he lähtivät Nummelasta. Pimeys ei silti ollut este lentotehtävän suorittamiselle. Se oli pikemminkin etu kuin haitta.

Oliko lennolla sittenkin joku toinen tarkoitus kuin pudottaa lentolehtiset Hankoon?

Yhtenä mahdollisena tarkoituksena Viroon suuntautuneella lennolla olisi saattanut olla saksalaisten ja neuvostoliittolaisten senhetkisten rintamalinjojen sijainnin todentaminen. Voisi olettaa, että Suomen sotilasjohto, vaikka sillä oli käytettävissä saksalaisten tiedustelutiedot, halusi ”omin silmin” varmentaa linjojen sijainnin.

Venäläisten Virossa olevien lentokenttien paikantaminen saattaisi olla mahdollista. Näiden jossittelujen haittana on, että lento suoritettiin yölentona ja elokuussa on pimeätä jo siinä vaiheessa kun lähdettiin matkaan. Tässä on hyvä vielä toistaa, että nykyisenä ns. kesäaikana iltakymmeneltä on vielä suhteellisen valoisaa, mutta pilvisellä säällä iltayhdeltätoista on jo lähes säkkipimeää.

Saare mainitsi sään olleen huono. Silti en usko, että Antila olisi lähtenyt Suomenlahden eteläpuolelta etsimään pakkolaskupaikkaa. Olen siinä uskossa, että lentäjät lähetettiin Viroon tiedustelulennolle.

Valitettavasti metsäveljet polttivat kaikki lehtolehtiset. Saaren tilaisuudessa mainitsemista saksan- ja venäjänkielisistä lentolehtisistä ja niiden teksteistä ei ole jäänyt tietoa meille. Se vain ihmetyttää, miksi heillä oli matkassa saksankielisiä lentolehtisiä?

Toivon, että ”eksymiselle” joku keksii paremman selityksen kuin allekirjoittanut.

Yhden mahdollisen tulkinnan kuulin Suomen Sotaveteraaniliiton 50-vuotiastoritapahtumassa, kun kerroin Antilan ja Sarion lennosta neljälle ilmavoimien lentäjäveteraanille, pilvenveikoille. He eivät pitäneet eksymistä mahdottomana. Syyksi he epäilivät paniikkia. Sellaistakin kuulemma sattui. Tähän tulkintaan on kaiketi uskottava - tai sitten ei.

****

Kiitokset Matti Haralle artikkelista joka antaa ainakin joitain lisätietoja hämeenkyröläisen Pentti Antilan viimeisestä lennosta. Toki artikkeli herättää paljon myös kysymyksiä.

 

Haran artikkelissa mainittu Arseeni Saare on ilmeisesti sama henkilö, jonka kenraali Lehtimäki mainitsee tavanneensa muistomerkin paljastustilaisuudessa.

 

Näyttää, että Pentti Antilan ja Antti Sarion Viron Veliseen päätyneen lentomatkan todellinen tarkoitus jää ikiajoiksi selvittämättä – vai jääkö?

 

Jään monien muiden tavoin odottamaan, että löytyykö Sota-arkistosta, Puolustusvoimain tai Ilmavoimien arkistoista Antilan ja Sarion lennon todellista tehtävänantoa! Nyt sen voisi vallan hyvin kertoa!

 

 

-Esko Erkkilä-

Hautakivien muistolaatat ovat arvonanto sotiemme taistelijoille, jotka varmistivat Suomen itsenäisyyden

Lauantai 27.8.2011 - -Esko Erkkilä-

Vapaussotamme veteraanit ovat jo kaikki saaneet kutsun viimeiseen iltahuutoon.

 

Myös Talvisodan, Jatkosodan ja Lapinsodan urheat taistelijat ovat keskuudessamme yhä harvenevin rivein.

 

On ilahduttavaa, että sotiemme veteraaneja muistetaan heidän hautakiviinsä kiinnitetyin muistolaatoin. Se on tapa, jolla voimme antaa arvostustamme joukostamme poistuneille veteraaneille.

 

Tein taannoin lyhyen kierroksen Kälviän hautausmaalla ja löysin lukuisiin hautakiviin kiinnitettyinä sotiemme veteraaneja kunnioittavia muistolaattoja.

 

Tässä muutamia kuvia Kälviän hautausmaalla tapaamistani hautakivilaatoista, joissa muistetaan sotiemme veteraaneja:

 

Vapaussodan muistomitali merkitsee, että sen saaja on  itsenäisyytemme ensi hetkinä osallistunut Suomen itsenäisyyden varmistamiseen.

 

Suomen Sotaveteraaniliiton muistomitali on kiinnitettynä monen Talvi-, Jatko- ja Lapinsodassa kunnostautuneen veteraanin hautakiveen.

 

Rintamaveteraaniliiton muistomitali löytyy usean maamme hautausmaan poveen haudatun sotaveteraanin hautakivestä.

 

 

Lukemattomat sotaveteraanit vammautuivat viime sodissamme ja heidän hautakivissään on Sotainvalidien hautamuistomerkkilaatta.

 

 

Lotta Svärd-järjestö oli tärkeä tekijä, että Suomi säilytti itsenäisyytensä viime sodissamme. Saamme olla ylpeitä, että Lotta Svärd-järjestön kunnia on palautettu. Lotta Svärd-muistomitali hautakivessä kertoo, että kummun alla lepäävä nainen on ollut tärkeässä roolissa Suomen itsenäisyyden turvaajana.

 

Hautausmaat kertovat lukemattomia tarinoita.

 

Hautakiviin kiinnitetyt sotiemme muistomitalit ovat tärkeitä ”tarinoiden kertojia” – ne kertovat henkilöistä, jotka ovat toiminnallaan taanneet meille vapaan maan.

 

-Esko Erkkilä-