Surullinen tilanne Kälviällä

Tiistai 5.3.2024 - -Esko Erkkilä-

Keskipohjalaiskunta Kälviä hävisi kuntakartalta 1.1.2009, jolloin se liittyi Kokkolan kaupunkiin.

 

Rouvani on kotoisin Kälviältä ja meidät vihittiin avioliittoon 8.9.1974 Kälviän kirkossa.

 

Käymme yhä edelleen harvakseltaan Kälviällä, sillä onhan siellä Rouvani synnyinkoti - vaikkakin nykyään kylmillään.

 

*******************

 

Nyt Kälviältä kuuluu surullisia uutisia, sillä kirkonkylässä 70 vuotta toiminut K-Market Vähähyyppä lopettaa toimintansa 30.4.2024!

 

K-kauppa Vähähyypän perustaja Anja Vähähyyppä oli Kälviän perhekuntamme läheinen, sillä anoppini hoiti paljolti kauppiaan siivous- ja kotitaloustyöt.

 

”Anjan kaupan” jälkeen hänen veljenpoikansa Juha piti kauppaa, mutta nyt Juhan poika Patrik on päättänyt lopettaa K-Market Kälviän kaupanpidon!

 

***************

Surullista!

 

 

-Esko Erkkilä-

Surullista, että Wäinö Aaltosen Suru-veistosta ei ole hoidettu asiaankuuluvasti!

Perjantai 1.9.2023 - -Esko Erkkilä-

Eläkeliiton Tampereen yhdistys järjesti eilen jäsenilleen patsaskävelyn, jonka eräänä kohteena oli kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Suru-teos, joka sijaitsee Pyynikin kirkkopuistossa Tampereella.

 

Olin tuon patsaskävelyn johdattelijana.

 

 

 

Suru-veistos on taiteilija Wäinö Aaltosen graniitista veistämä 135 cm korkea teos ja se kuvaa jalkojensa päällä istuvaa naishahmoa, jonka kädet ovat kohotettuina kasvojen eteen.

 

 

 

Veistoksen jalustassa on Wäinö Aaltosen signeeraus.

 

******************

 

Tampereen kaupunki osti veistoksen kuvanveistäjä Aaltoselta vuonna 1961 ja se sijoitettiin kirkkopuistoon vuonna 1963.

 

***********

Suru-veistos on vuosien myötä päässyt sammaloitumaan ja Eläkeliiton Tampereen yhdistyksen patsaskävelylle osallistuneet jäsenet pitävätkin tärkeänä, että veistos puhdistetaan sammaleista sekä palautetaan arvoiseensa kuntoon!

 

 

-Esko Erkkilä-

Surun ja suuren menetyksen päivä eilen,...

Lauantai 6.5.2023 - -Esko Erkkilä-

…sillä Viljakkalan Majajärvellä sijainnut mökkimme tuhoutui tulipalossa maan tasalle.

 

 

Onneksi ei henkilövahinkoja.

 

 

-Esko Erkkilä-

Eilen oli toukokuun kolmas sunnuntai ja Kaatuneitten muistopäivä

Maanantai 16.5.2022 - -Esko Erkkilä-

Puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustav Mannerheim määräsi päiväkäskyssään Talvisodan jälkeen keväällä 1940 toukokuun kolmannen sunnuntain vietettäväksi näin;

 

…”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”.

 

Kaatuneitten muistopäivää vietettiin eilen siis jo 82 kertaa!

***************

 

 

Kaatuneitten muistopäivä on liputuspäivä ja muistan vallan hyvin sen ajan, kun liputtaminen tapahtui klo 10.00 ja 14.00 välisenä aikana suruliputuksena eli siniristilippu laskettiin puolitankoon neljän tunnin ajaksi.

 

Liputusmenettely oli juhlallinen, mutta osittaisesta suruliputuksesta luovuttiin vuonna 1995, kun toisen maailmansodan päättymisestä tuli kuluneeksi 50 vuotta.

 

************

 

 

Kaatuneitten muistopäivä koskee henkilökohtaisesti yhä edelleen monia suomalaisia ja mm. minua, sillä eräs setäni – Reino Erkkilä – lepää Viljakkalan sankarihautausmaalla.

 

 
-Esko Erkkilä-

Murheen risti ja maailman ensimmäinen naiskosmonautti Valentina Tereskova

Keskiviikko 17.7.2019 - -Esko Erkkilä-

Taannoisen Kyröläismatkamme ensimmäinen todellinen käyntikohde oli Lemetin motissa sijaitseva Murheen risti.

 

 

 

 

 

Murheen risti on Impilahdessa vuonna 2000 paljastettu veistos, joka on omistettu 1939 – 1940 käydyn Talvisodan molempien osapuolten sotilaiden muiston kunnioittamiseksi.

 

 

Veistoksessa on kuvattuna suomalaiset ja venäläiset äitihahmot, jotka syleilevät toisiaan ristin eri puolilla.

 

 

Suomen puolelta valtiovallan edustajana veistoksen paljastamistilaisuudessa oli silloinen pääministeri Paavo Lipponen.

 

 

 

 

 

Murheen ristiä kutsutaan myös Surun ristiksi ja sen lisäksi sillä on kolmaskin nimi eli ”Kaksi äitiä”!

 

 

 

 

 

Murheen risti sijaitsee Impilahden Korinojalla ja sen välittömässä läheisyydessä on vielä nytkin taistelukaivantoja, joihin neuvostoliittolaiset joukot kaivoivat panssarivaunuilleen kuoppia, joista ne pystyivät suojassa ampumaan heidät motittaneita suomalaisjoukkoja.

 

 

Kuvassa olen eräässä neuvostopanssarille kaivetussa kuopassa ja markkeeraan käsilläni sitä, kun neuvospanssari ampuu suomalaisia – kuvan otti pyynnöstäni kamerallani Kyröläismatkamme johtaja kenraaliluutnantti Pentti Lehtimäki.

 

 

 

Murheen risti kuuluu Lemetin motin alueeseen, jolle alueelle suomalaiset pystyivät suuren saarrostuksen jälkeen motittamaan merkittävän neuvostojoukon tammikuussa 1940.

 

 

Motti laukesi vasta helmikuun lopussa vuonna 1940.  Mottiin joutuneet neuvostojoukot olivat hyvin tulivoimaisia, sillä sen sisällä taisteli 3260 puna-armeijalaista ja kymmeniä panssarivaunuja. Motissa olivat myös puna-armeijan 18.D:n ja 34.Kev.Hv.Pr:n johto korkein johto eli prikaatinkomentajat (kenraalimajurit) Kondrašev ja Kondratjev.

 

 

Lemetin motissa kaatui myös maailman ensimmäisen naiskosmonautti Valentina Treskovan isä Vladimir Aksjonovitš Tereškov, joka palveli puna-armeijassa panssarivaunun vaunumiehenä.

 

 

Valentina sai tietää vasta vuonna 1988 isänsä kuolinpaikan Gorbatshovin aloittaman avoimuuspolitiikan johdosta ja lienee hänen aikaansaannoksensa, että Murheen ristin lähimaastossa on Valentina Treskovan isällä vaatimaton hautakivi.

 

 

Valentinalla oli kosmonauttiuransa alussa vaikeuksia, sillä häntä pidettiin ”petturin tyttärenä”, kun isänsä kaatui Suomea vastaa käydyssä Talvisodassa.

 

 

Olen muutaman kerran poikennut Vladimir Treskov´n hautakiven luona, mutta nyt alueella on tehty mittavia tienrakennushankkeita ja en varmaan enää osaisi paikalle.

 

 

 

 

 

Avaruuslentonsa jälkeen Valentina Treskova yleni puna-armeijassa kenraalimajuriksi ja kerrotaan, että Voiton päivänä hän aina lensi puna-armeijan helikopterilla nykyisen Murheen ristin lähimaastoon ja vei kukat isänsä hautakivelle.  Hiekka ja männynkävyt saivat kuvassa näkyvällä alueella kyytiä, kun Valentina saapui muistelemaan isäänsä!

 

 

 

 

 

Murheen ristiltä on Sortavalaan matkaa 58 kilometriä, Petroskoihin 185 kilometriä ja Suojärvelle 83 kilometriä!

 

 

 

-Esko Erkkilä-

Akateemikko Wäinö Aaltosen veistämän Paavo Nurmen juoksijapatsaan kipsivedos pitää saada nykyistä arvokkaampaan paikkaan

Torstai 3.3.2016 - -Esko Erkkilä-

Tamperelainen on kahdesti viikossa ilmestyvä ilmaisjakelulehti Tampereella – lehti jaetaan postilaatikoihin keskiviikkoisin ja lauantaisin; lehden jakelu on 136.000 kappaletta.

 

Lehti julkaisi eilen ilmestyneessä numerossaan kirjoitukseni, jossa esitin, että Tampereen Poliisitalon yleisötiloissa oleva kuvanveistäjä, akateemikko Wäinö Aaltosen vuonna 1924 veistämä Paavo Nurmen juoksijapatsaan kipsiversio pitäisi siirtää arvokkaampaan paikkaan.

 

 

 

 

 

 

Kirjoitukseni näytti lehden sivuilla tältä ja tässä kirjoitukseni julkaistussa muodossa:

 

 

*********************

 

 

Paavo Nurmen kipsivedos arvokkaampaan paikkaan

 

 

 

Hämeensillan Suomen Neito, Veronkantaja, Eränkävijä sekä Kauppias ovat Wäinö Aaltosen tunnetuimmat tamperelaisveistokset, mutta niiden lisäksi mm. Aleksis Kiven muistomerkki Vanhan kirjastotalon edustalla, Osuustoimintamuistomerkki Eteläpuistossa ja Suru Aleksanterin kirkon puistossa ovat vahvoja esimerkkejä, että Tampere on todellinen Wäinö Aaltosen kaupunki.

 

 

Hämmästyin, kun passin uusimisen yhteydessä totesin, että Poliisitalon yleisöaulassa on kipsiversio Aaltosen vuonna 1924 valmistuneesta Paavo Nurmen juoksijapatsaasta.

 

 

Tampereen kaupunki on vuonna 1961 hankkinut kokoelmiinsa 60 kappaletta kuvanveistäjä Aaltosen veistämien patsaiden kipsiversioita.  Eräs näistä veistoksista eli Paavo Nurmen juoksijapatsas sijoitettiin silloin ainoaan käytettävissä olleeseen avaraan tilaa eli Poliisitalon yleisöaulaan.

 

 

Ehdotan, että Paavo Nurmen juoksijapatsaalle etsitään sen arvoa edellyttämä paikka. Yksi varteenotettava olisi Vanha kirjastotalo sen jälkeen, kun talon remontti on valmistunut.

 

 

Esko Erkkilä

Tampere

 

 

*****************

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvasin patsaan passinhakumatkallani 16.2.2016 ja Tamperelainen julkaisi kuvani juttuni ohessa.

 

 

Annoin Tamperelainen-lehdelle luvan fiksata juttuani ja toimitus oli aivan oikein lyhentänytkin sitä.

 

 

Tässä alkuperäinen juttuni:

 

 

*******************

 

 

Akateemikko Wäinö Aaltosen veistämän Paavo Nurmen juoksijapatsaan kipsivedos pitää saada nykyistä arvokkaampaan paikkaan

 

 

Akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistokset ovat vahvasti esillä Tampereella.

 

Hämeensillan Suomen Neito, Veronkantaja, Eränkävijä sekä Kauppias ovat Aaltosen tunnetuimmat tamperelaisveistokset, mutta niiden lisäksi mm. Aleksis Kiven muistomerkki Vanhan kirjastotalon edustalla, Osuustoimintamuistomerkki Eteläpuistossa ja Suru Aleksanterinkirkon puistossa ovat vahvoja esimerkkejä, että Tampere on todellinen Wäinö Aaltosen kaupunki.

 

 

Hämmästyin, kun passin uusimisen yhteydessä totesin, että Tampereen Poliisitalon yleisöaulan syrjätilassa on kipsiversio akateemikko Wäinö Aaltosen vuonna 1924 valmistuneesta Paavo Nurmen juoksijapatsaasta.

 

 

Tutkin asiaa ja sain selville, että Tampereen kaupunki on vuonna 1961 hankkinut kokoelmiinsa 60 kappaletta kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämien patsaiden kipsiversioita.  Eräs näistä veistoksista eli Paavo Nurmen juoksijapatsas sijoitettiin silloin ainoaan käytettävissä olleeseen avaraan tilaa eli Poliisitalon yleisöaulaan.

 

 

Maailma on 65 vuodessa muuttunut ja nyt asiaan pitää saada muutos.

 

 

Poliisitalon yleisöaula ei varmasti kenenkään mielestä ole oikea paikka kansallisesti arvokkaan taideteoksen sijoituspaikaksi.  Hauras kipsivedos on Poliisitalon yleisöaulassa alttiina tahalliselle ilkivallalle ja esimerkiksi lasten aiheuttamille vaurioille.  Poliisitalon yleisöaulassa tuskaisina vuoroaan odottavat kansalaiset eivät ole virittyneet paneutumaan kansallisesti tärkeän taideteoksen tarkasteluun.

 

 

Ehdotan, että akateemikko Wäinö Aaltosen Paavo Nurmen juoksijapatsaalle etsitään nopeasti sen arvoa edellyttämä paikka.

 

 

Vanhan kirjastotalon edessä nyt sijaitseva Aleksis Kiven muistomerkki merkitsee, että yksi varteenotettava sijoituspaikka olisi Vanha kirjastotalo sen jälkeen, kun talon remontti on valmistunut.

 

 

Vanhan kirjastotalon muuttaminen Kulttuuri- ja järjestötaloksi on tulossa kaupunginhallituksen päätettäväksi 7.3.2016 ja esitän, että silloin huomioidaan myös se, että akateemikko Wäinö Aaltosen Paavo Nurmen juoksijapatsas voitaisiin siirtää sinne kansalaisten ihailtavaksi.

 

 

Esko Erkkilä

Tampere

 

 

********************

 

Tärkeintä on, että Paavo Nurmen juoksijapatsas lähiaikoina pääsisi sellaiseen ympäristöön, jonka se on ansainnut!

 

 

-Esko Erkkilä-

Koiraskin poikii, kun on pakko

Maanantai 3.11.2014 - -Esko Erkkilä-

Tulipa mieleeni tuo vanha viljakkalalainen sananlasku, kun ajattelin puheiden pitämistä erilaisissa tilaisuuksissa.

 

Sain työurani aikana puhua usein erilaisissa tilaisuuksissa - pääosin onnittelukäynneillä, liikkeiden avajaistilaisuuksissa ja muissa vastaavissa tapahtumissa.

 

Eläkevaarina puhumistilaisuudet ovat vähentyneet, mutta oli niitä mm. kuluneen viikon loppupuolella ainakin kaksin kappalein – yksi puhe hyvän yhteistyökumppanin merkkipäivän merkeissä ja toinen läheisen toimijan eläkkeelle siirtymisen juhlistamisessa.

 

Olen aikataulullisesti perin huono puheiden valmistelija, sillä puheiden valmistelu jää usein viime tinkaan. Laadin usein puheluonnoksen bussipysäkillä, kun olen matkalla onnittelukohteeseen tai autossa, kun odottelen merkkipäivänviettäjän talon edessä vastaanottoaikaa!  Lienee tosin niin, että alitajunta tekee kovinkin työtä päivien ajan puheen valmistelussa, kun puheenpitoajankohta on tiedossa.

 

Täytyy myöntää, että työuran hieman yli nelikymmenvuotisena aikana sain perusteellista koulutusta puheiden rakentamisessa, sillä kerrankin olin viisi työpäivää Jyväskylän Laajavuoressa koulutuksessa ja aiheena oli koko työviikon ajan suullisen esitystaidon kehittäminen. Liike-elämässä satsataan työntekijöiden puhetaidon kehittämiseen.

 

Puhetaidon konsultit painottavat, että puheen ensimmäinen kappale ja sen viimeinen kappale pitää valmistella etukäteen sana sanalta. Heidän mukaansa on paikallaan jopa se, että puheenpitäjä lukee papereista puheensa alun ja lopun.

 

Olen jääräpää ja en halua noudattaa puhetaidon konsulttien neuvoja.

 

Valmistaudun puheen pitämiseen kirjoittamalla pienille lapuille iskusanat, joiden varaan rakennan puheeni.

 

Viime viikon puheistani kirjoitin onnittelupuheen tuntia ennen tilaisuuden alkamista, mutta en toki lukenut puhetta paperista. Kertakirjoittaminen auttoi kuitenkin jäsentelemään onnittelupuheen teemat järkeviksi kokonaisuuksiksi.

 

Läheisen toimijan eläkkeelle siirtymiseen liittynyttä puhetta en valmistellut edes iskusanaliuskalla ja ei ollut puhettakaan, että olisin kirjoittanut sen etukäteen. Puhuin hetken tunnelmien perusteella.

 

 

Tiedostan ongelmani puhujana. Olen monessa tapauksessa liian asiapitoinen, mutta ilokseni olen havainnut, että useasti kuulijat ja puheeni kohde kokevat asiapitoisen puheen positiivisena.

 

Puhujaksi tullaan ainoastaan puhumalla ja sen vuoksi kannustankin kaikkia tämän jutun lukijoita pyrkimään tilanteisiin, joissa on luonnollista puhua!

 

 

 

-Esko Erkkilä-

Arvostan tapaa, jossa poisnukkunut pääsee vielä viimeisellä matkallaan poikkeamaan kotiinsa

Perjantai 14.2.2014 - -Esko Erkkilä-

Ihmiset kuolevat nykyään pääasiassa laitoksissa tai sairaaloissa.

 

Ennen maallinen vaellus päättyi usein kotona – näin erityisesti maalla.

 

Olen elämäni aikana joutunut toistakymmentä kertaa tilanteeseen, jossa olen saanut olla osallisena, kun poisnukkunut sukulainen on pitänyt kyyditä kotiseurakuntansa kylmäkellariin odottamaan siunaustilaisuutta.

 

On eräs periaate, jota olen poisnukkuneen sukulaisena pyrkinyt noudattamaan.

 

Periaate on, että vainajan viimeisellä matkalla poiketaan hänen rakkailla kotipoluillaan.

 

Koen omaisena tärkeäksi, että keskuudestamme poistunut pääsee vielä viimeisellä matkallaan poikkeamaan kotipihassaan.

 

On luonnollista, että olen saanut läheisesti tuntea henkilöt, joiden viimeistä matkaa olen ollut järjestelemässä. Tiedän, että kaikille lähipiirini poisnukkuneille on ollut tärkeää koti ja kotitanhuat, joten viimeisen matkan ulottaminen kotipihaan on ollut minulle itsestäänselvyys.

 

Vainajan viimeiseen matkaan kuuluva kotipihassa käyminen on myös omaisille tärkeää, sillä sen kautta me jälkeenjääneet saamme tuntea, että läheisemme on päässyt kotiin.

 

 

-Esko Erkkilä-